Pieni kierros

Lauantaina lähdin ystävän kanssa isolle kirkolle näyttelykierrokselle. Galerie Forsblomilla oli Kim Simonssonin näyttely "Kasvattaja" viljelyteemallla. Erittäin ajankohjtainen aihe. Näyttely on avoinna 2.6. asti.
Toisessa salissa on näyttäviä Henry Wuorila-Stenbergin maalauksia.

 

Sammalhahmojen lisäksi oli myös keramiikkaolentoja, kaikilla kaalinlehtiasu.

Ateneumissa on Eero Järnefeltin mittavaa tuotantoa esittelevä näyttely. Minua ilahduttivat erityisesti pienet, usein yksityiskokoelmista olevat työt, joita en ollut ennen nähnyt.
1800-luvun kehysmuoti oli prameaa, tämä pieni maisemaharjoitelma on saanut kultaa ympärilleen ja minusta aiheen (vaivaiskoivu ja suopursu) ja kehyksen välillä on melkoinen ristiriita. Mutta sopi varmasti hyvin sen ajan sisustukseen. Työn omistaa Turun taidemuseo.
Oli kiva retki: hengen ja ruumiin ravintoa hyvässä seurassa.

Kotona kanadanhanhipariskunta pitää minulle seuraa kun touhuan kasvimaalla. Kun illalla lähden sisälle nekin löyhyttelevät siipiään, kaakattavat hyvästiksi ja lentävät järvelle.

Mikähän mahtaa olla käenrieskojen lisääntymismekanismi? Ne levittäytyvät ihan kaikkialle ja kaunistavat kevään iloisella kukinnallaan. Jos kitken ja muokkaan marjapensaan alustan, niin seuraavana vuonna se on täynnä käenrieskaa.

Posliinihyasintit ovat myös levinneet kasvupaikoillaan. Tulppaanitkin kukkivat jo ja hyasintit.

Mukavaa viikkoa kaikille!

Äänetön kevät

Yleensä tähän aikaan vuodesta aamulla ulos astuesta saa kuunnella moniäänistä lintujen konserttia, mutta nyt on ollut aivan hiljaista. Vain joku tintti jaksaa laulella ja joskus järveltä kuuluu joutsenten huutoja. Kanadanhanhipariskunta hengailee päivittäin rantaniityllä.
Ennen takatalvea täällä konsertoitiin jo reippaasti, minne linnut katosivat? Tulevatko ne takaisin?
Löysin kukkapenkistä kevättähtien keskeltä kuolleen punarinnan, se ei selvinnyt takatalvesta. Punarinta on puutarhalintu ja mukava kaveri pihatöissä, tulee ikävä.
Vietin Vappua Porvoossa Neron siskon luona, siellä vanhoilla pihoilla levittäytyivät upeat kevätkukkamatot. Kuvassa näkyy scilloja ja taenpana vaalea liila matto on pystykiurunkannuksia.

Neron sisko, Mörkö, on veljensä kaksoisolento, ainoa vielä eläväinen tästä pentueesta.
Oli erittäin hauska Vappu. Sää oli aurinkoinen ja lämmin, pihalla vietetty kuohuviinihetki oli liiankin kuuma.

Vapunpäivänä kävin kotimatkalla Sipoossa tapaamassa toista ystävääni, Remiä ja hänen emäntäänsä.

Nyt ainoa paikka missä on kuuma on kompostori. Toivottavasti tuo ei syty palamaan. Tämä on lepäävä kompostori, se on koko talven käynyt kuumana, luulisi mullan olevan jo valmista.

Kun taas käytössä oleva kompostori jäätyi talvella ja näyttää syttyvän hitaasti.
Viljelypuuhat ei tässä kylmyydessä  jaksa paljon innostaa, eikä taimia uskalla vielä istuttaa ulos. Lumellakin uhkaillaan, sitä en kyllä enää halua nähdä ennen loppuvuotta, jos silloinkaan.

Huonoa tuuria

Syystyöt keskeytyivät lumimyräkkään. Jouduin nimittäin jatkamaan puutarhan syyspuuhia nyt keväällä, sillä syksyn toimissa rampauduin. Innokkaana korjasin talvisäilöön pihan tavaroita ja yksi lasitettu, pieni ruukku oli jäätynyt pohjastaan kiinni maahan. Vähän potkaisin sitä, ruukku meni rikki ja sen reuna oli niin terävä, että se leikkasi saappaan ja villasukan läpi pitkän ja syvän haavan jalkapohjaani.
Verta tuli niin, että kylpyhuone oli kuin rituaaliteurastuksen jäljiltä kun yritin siellä puhdistaa haavaa ja tyrehdyttää verenvuotoa. Kymmenen sidetaitosta teipattuna jalkapohjaan lähdin päivystykseen. Piiitkän odottelun jälkeen pääsin ommeltavaksi. Kuusi tikkiä.
Puudutuspiikit jalkakapohjaan olivat yksi elämäni tuskallisimpia kokemuksia, se nimittäin sattuu. Ronski sairaanhoitaja piti koko painollaan jalkaani paikallaan ja käski kiroilla tai huutaa. En tehnyt kumpaakaan.
Toipuessani satoikin jo ensilumi, joka sitten jäi pysyväksi peitti syystyöt pihalta ja mielestä.

Keväällä ne olivat edessä, mutta yllättäen satoi lunta kymmeniä senttejä ja työt keskeytyivät taas.

Huonoa tuuria oli myös kimalaiskuningattarella, joka varhain aloitti yhdyskunnan perustamisen ja etsi ravintoa, yritin auttaa parhaani mukaan hankkimalla lisää kukkia pihalle. Jossakin se selvisi lumimyräkän ohi, koska eilen näin muutaman kimalaisen hyörivän kevätkukissa.

Erittäin huonoa tuuria oli muuttolinnuilla, jotka epätoivoisesti etsivät ravintoa lumikaaoksessa. Ajelin ympäri pitäjiä etsimässä linnunsiemeniä, jotka olivat loppuneet myymälöistä. Löysin kuitenkin sen verran, että pärjättiin lumen katoamiseen asti. Tyhjensin myös ruokakomerostani kaikki vehnät, kaurat, tattarit ja hirssit linnuille. Ruokintapaikalla oli ajoittain useita kymmeniä lintuja. Surullinen näky kun peipponen kahlaa paksussa hangessa.
Peuratkin etsivät innokkaasti ruokaa pihapiiristä ja jokainen tulppaani, jota en ollut ehtinyt ruiskuttaa katosi parempiin suihin, ne olivat maistelleet myös laukkoja ja valkosipuleita.

Lintu lumessa

Erittäin huonoa tuuria oli se, että tammikuun pakkasissa onnistuin saamaan punkinpuremasta Borrelia-bakteerin. Koska en nähnyt punkkia, en pitkään aikaan ymmärtänyt mikä iholle ilmestynyt punainen läikkä on. Vasta kun se levisi kämmenen kokoiseksi selvärajaiseksi alueeksi ja oli kuin kouluesimerkki borreliarinkulasta, hakeuduin lääkäriin. Punkki oli ilmeisesti päässyt minuun polttopuista, muuta selitystä en keksi. Täytyy muistaa tehdä punkkisyyni talvellakin.

Sää näyttää jo paremmalta ja voin jatkaa syys-kevätpuuhia. Käväisin Lahden Pihapiirimessuilla hakemassa inspiraatiota. Kivat messut, paljon mielenkiintoisia pienempiäkin yrittäjiä ja monipuolista taimiantia.
Jos nyt kevät jää kokonaan välistä, niin valmistaudutaan kesään.

PS. Neroa on kauhean ikävä ja vieläkin päivittäin tirautan kyyneleitä jossakin kohden. Nero oli täällä kaiken kaunistus ja keskipiste.

Olympiatiput

Nämä tipuset ovat viettäneet jo monta urheilullista pääsiäistä Stadionin tornin juurella lippuja kantaen.

Ja meilläkin ensimmäiset lumikellot näkyvissä, ne ovat tapansa mukaan kasvaneet lumen alla.
Ihan luokaton kuva ei tee ihanuudelle oikeutta. Kasvuvauhti on hurja eteläseinustalla, ensimmäiset tulppaaninlehdetkin näkyivät jo.

Eteenpäin

Lämmin kiitos kaikille osanotosta ja Neron muistamisesta.
Tunnelmat aaltoilevat, joskus menee paremmin.
Aurinkoisen päivän kunniaksi siirsin eilen kukat kuistilta portaalle, jos vaikka joku perhonen tai pörriäinen olisi jo herännyt. Niitä ei vielä näkynyt, onneksi nukkuvat vielä.

Aiemmin joulukukaksi tuomittu hyasintti on ilahduttavasti päässyt eri väreissä kevätkukkien valikoimaan. 

Suuri ja kaunis tarhajouluruusu kitui lähes hengiltä, mutta vielä yksi osa sinnittelee ja odottaa maan sulamista päästäkseen puutarhaan.

 

Kellarista löytyi ruukullinen krookuksia, toin ne sisään kasvamaan, saa nähdä ehtivätkö ennen puutarhan airuita. Minimaaliset lumikellon piipot näin jo pilkistävän jään läpi eteläseinustalla.

Meillä on vielä paljon lunta ja kukkapenkeillä erityisen paljon, koska niiden suojaksi olen sitä kasannut talven aikana.

Nerolle on tullut muistokukkia, tässä yksi miniruusu uurnan vierellä.

Hyvää pääsiäistä kaikille!

Tassun jäljet katosivat

Surun lamaannuttamana kerron Neron ystäville, että hän poistui luotani 23.2.
Elimme yhdessä vähän vaille 18 vuotta ja melkein 24/7. Uuteen tottuminen vie aikansa ja tyhjä tila, joka jäi on paljon kissan kokoa suurempi.
Postauksen kuvan etsiminen aiheutti surun tsunamin, joka pyyhkäisee jalat alta ja kaikkialla täällä katse kohtaa vain poissaolon.
On ollut vaikeaa, mutta ehkä yhteyden tunne vähitellen haurastuu ja muistot muuttuvat vähemmän kipeiksi, jopa iloisiksi.
Nero eli elämänsä onnellisena loppuun asti.

Viimeinen kuva Nerosta, tai vain hänen kuorestaan.

Viikonlopun huviretki

Lauantaina retkeilin ystävän kanssa Helsinkiin saamaan hengenravintoa taiteesta.
Taidehallissa oli Hannu Väisäsen 12 kattoa -näyttely.
Väkeä oli paljon, koska näyttely oli viimeistä viikonloppua auki ja taiteilija oli itse paikalla esittelemässä näyttelyä.

Väenpaljous oli vähän ahdistavaa pandemia-ajan eritäytyneisyyteen tottuneelle, enkä ihan täysin rennosti pystynyt nauttimaan näyttelystä. Ehkä on kuitenkin hyvä mennä joukkoihin siedättämään itseään.

Vanhoista liuskekivikattotiilistä ja keramiikkaesineestä tehty installaatio.

Lounas Bulevardin Levant-ravintolassa ja sen jälkeen pääkohteemme, Sinebrychoffin taidemuseon Kirsikka puun alla – japanilaisia puupiirroksia -näyttelyyn.
Näyttely on avoinna 15.1.2023 asti, eli vielä ehtii. Kannattaa käydä, tämä oli elämys.
Väkeä oli täälläkin paljon ja jouduimme jonottamaan museoon puolisen tuntia. Hyvä juttu tietysti, että sisään pääsi vain tietty määrä ihmisiä. Puupiirroksissa on niin paljon hienoja yksityskohtia, että niitä täytyy saada katsoa läheltä.
Tämä kuva oli suosikkejani: Kikugawa Eizan (1787–1867): Tamayatalon kurtisaani. Sommittelu on erikoinen, mutta tasapainoinen ja dynaaminen.

Toyohara Kunichika (1835–1900):
Näyttelijät Seki Sanjuro, Onoe Baiko, Sawamura Tanosuke ja Nakamura Shikan näytelmässä Kuun puuttuva lautanen, rakastajan polun iltapimeys.
Puupiirroksissa kasvot on tehty hyvin yksinkertaisesti, vähän jopa sarjakuvamaisesti, mutta niihin on saatu valtavasti ilmettä. Vaatteiden kuosit ja laskokset on kuvattu taidokkaasti.

Täytyy laittaa mukaan myös yksi Hokusai (1760–1849), Fuji etelätuulessa kirkkaana aamuna (Punainen Fuji), sarjasta Kolmekymmentäkuusi näkymää Fuji-vuorelle.

Nämä kuvat antavat vain heikon viitteen siitä, millaisia aarteita näyttely sisältää.
Päivän retki oli erittäin virkistävä ja inspiroiva. Paluumatka sujui uutta seikkailua suunnitellessa.

Kaunis alku

Vuosi 2023 alkoi kauniina, ensimmäinen päivä oli aurikoinen ja vähäluminen vesisateiden jälkeen. Halusin kuvitella, että on jo kevät. 

Rantatöyräs oli lumeton. Jää houkutteli, mutta sinne ei ollut menemistä. Ehkä pakkasten jälkeen pääsee luistelemaan tai potkukelkkailemaan. Tosin ei ole mitään tietoa millaiseksi jää on muodostunut näissä edes kahtaalle sahaavissa säissä. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Auringonpaiste ja (valheellinen) kevään tuntu nostivat energiatasoja.

Koivupölliin on kaiverrettu hieno koristekuvio.

Saunan kuistin hyllylle, pelotinvariksen pyrstön alle väsäsi västäräkki pesän viime kesänä. Pesintäajaksi piti jättää saunominen väliin. Keväällä laitan västäräkille pöntön saunarakennuksen toiselle puolelle. Niille on suunniteltu ihan omanlaisensa arkkitehtuurin omaava pömpeli.

Siivoilin saunalla uudenvuodenaaton saunomisen jäljiltä ja fiilistelin valoa.

Mukavaa pakkasviikonloppua kaikille!

PS. Ystäväni torui minua sanomalla, ettei saa valehdella blogissa. Hän viittasi edellisen postauksen väittämään heinä- elokuusta. ”Teillä ei koskaan löhöillä, vaikka kyllä pitäisi.”

Eräs vuosi

Tammikuussa 2022 oli jo järkyttävä määrä lunta. Sain lumityötrauman; viiden tunnin urakoinnin jälkeen oli polut ja piha selvitetty ja kun lopetin, oli lunta satanut jo niin paljon, että olisi pitänyt aloittaa alusta uudelleen. Väänsin itkua uupumuksesta, mutta ainakin olin luomuväsynyt kaatuessani lopulta petiin. Suraavana päivänä sama ohjelma.

Helmikuussa: Sama

Maaliskuu: Sama, mutta lumet alkoivat myös vähitellen sulaa.

Kettupariskunta riiusteli hankikannoilla.

Huhtikuussa tulin yhtenä iltana myöhään saunalta pellon yli ja näin hämärissä outoa vipellystä hangella. Se oli aikaisin herännyt siili. Pihan rinteestä oli lumi jo sulanut ja pari päivää myöhemmin Nero äkkäsi siilin heinikossa. Vein pikkuiselle hätäavuksi kissan märkäruokaa, hyvin maistui.

Krookukset ja kevätkurjenmiekat kukkivat komeasti.

Pehtoorin kanssa päästiin puutarhatöihin. Paljon innostavampaa ja mielekkäämpää kuin lumityöt.

Toukokuussa aika kului jo kasvimaalla, mutta iltaisin ehdimme retkeilemäänkin. Yhdellä retkellä rantapolulla Nero jäi jälkeen, eikä kutsu tehonnut. Piti kääntyä takaisisin tutkimaan tilannetta. Nero istui kuusen juurella ja tuijotti ylös, puusta kuului omituista naukunaa. Siellä istui näätä. Jätimme sen omiin oloihinsa ja jatkoimme tilustemme kiertelyä.

Kesäkuussa rantasaunalla kukkivat valkolehdokit, ne ovat ilokseni lisääntymään päin. Yhtään edellisvuonna näkemääni lehtoneidonvaippaa en tavannut.

Juhannuksena naapuri äesti pyynnöstäni rantaniityn ja kylvi siihen kukkaniittyainekset. Projekti kuitenkin venyi ja kylvö tapahtui niin myöhään, ettei kukkaniitystä voi puhua, ei ehtinyt. Sovittiin, että lohko äestettäisiin syksyllä ja kylväisin itse niityn silloin. Odottelin lumentuloon asti, mutta äestäjää ei näkynyt, ei ehtinyt.

Puutarhassa kukkaloistosta saatiin kuitenkin nauttia, Shirley Temple.

Digiaika on ihanaa.

Heinä- elokuu varmaankin löhöiltiin, koskapa kuvia tuolta ajalta ei löydy.

Syyskuussa satoa oli jo niin runsaasti, että verottajat vaanivat kymmenyksiään.
Ikävä takapakki oli valkosipulisato, se oli kohtalainen, mutta ei erinomainen. Onneksi olin istuttanut kynsiä tuplamäärän, sillä osa niistä oli mädäntynyt. Ehkä istutin kynnet liian myöhään, ne eivät ehtineet herätä tai sitten talven sahaavat lämpötilat tekivät tepposensa. Koskaan aiemmin parinkymmenen vuoden aikana ei ole käynyt näin.

Lokakuussa tein reippaasti polttopuita, energiakriisi sai miettimään talven sähkölaskuja, onneksi minulla on viisi tulisijaa ja puulämmitteinen sauna. Istutin myös valkosipulit ajoissa.
Marraskuussa jatkui polttopuiden teko ja myös niiden hyödyntäminen uuneissa. Tähän asti on pärjätty uunilämmityksellä, mutta aika viileää sisällä on ollut ajoittain. Onneksi pidän viileästä, Nerolle on tehty peti uunin kylkeen ja yöt hän viettää piian kyljessä. Kyllä me pärjätään.

Joulukuussa lumi tuli aikaisin ja sitä tuli paljon. Lumityötrauma iski jälleen. Lyhyen päivän aikana ei paljon muuta ehtinyt kuin tehdä lumitöitä ja kantaa polttopuita sisään.
Sen pituinen se.